Sisko tahtoisin jäädä ja moottoritie on kylmä. Ensimmäisenä aamuna sataa. Joskus sitä toivoo että koko rundin ajan viskoisi vettä taivaan täydeltä. Että tajuaisi kuinka matkailu avartaa. Että arvostaisi enemmän kotiaan ja sänkyään jossa mielellään kääntäisi nyt kylkeä. Korvikkeeksi kääntyilee penkillään jonka kuvittelee sängyksi. Kääntyily johtuu myös bussin viileydestä. Matkalle lähtee lauma vastakerittyjä lampaita.

Matkalle niin. Edessä viisi viikkoa asfaltin karheutta ja synkästi tuijottavia metsiä, kaupunkeja, kuntia, kyliä ja kerrastoja. Ruskeita kerrastoja ja yli kolmekymmentä esiintymistä. Että jauzaa vain teillekin siellä ruutujen äärellä!

Autoja puikkii sieltä täältä sääntöjä uhmaten. Ostoskeskuksen eteen pysäköity bussi kerää jähmeitä katseita kuin puukenkä muurahaiskeossa. Minkäs teet. Säästä johtuen esiinnymme ostoskeskuksessa.

Sisällä kaikuu ja valot ovat kirkkaat. Esitys saadaan pystyyn ja se pidetään. Väkeä kertyy niin että lavalle joutuu paikan luonteen mukaisesti oikein jonottamaan. Mitään ei sentään tarvitse ostaa. Esityksen jälkeen pikkutyttö yrittää estää roudausta ja tivaa että oliko kivaa. Hänellä kuulemma oli. Niinpä oli sitten meilläkin.

Kiertueen ensimmäinen esitys on aina outo. Sitä on herännyt kotoa, matkustanut bussille ja bussilla, esiintynyt, mutta vasta kun irrotaan Kouvolasta kohti Lappeenrantaa, tajuaa että se on menoa nyt. Vai tajuaako? Kiertue ei ole kokonaisuus vaan sarja tilannevälähdyksiä joista jotkut jäävät muistiin ja jotkut eivät. Kunnolla kiertue alkaa vasta ensimmäisenä yönä ja sitä seuraavana aamuna. Silloin viimeistään on kotipiuha irrotettu ja kiertuepiuha kytketty tilalle. Ja sitten se lähtee ja liikkuu ja menee.

Illalla ollaan mökkimajoituksessa keskellä ei – mitään. Ainakaan kukaan ei kuule huutoja eikä kaksituntista palaveria. Eikä soittoa ja laulua. Vaikka ehkä pitäisi.

Hyvin reagoiva yleisö on tietysti osa hyvää esitystä. Vaikka riski se on myös, niin kuin ihmiset aina. Välitön palaute innostaa esiintyjää, mutta saattaa muuttua magneetiksi joka vetää liikaa puoleensa. Mitä sitten kun nauru on loppu ja magneetti poissa? Siinähän huidot sitten.

Illaksi ajetaan mökkeilemään. Huomenna on vapaapäivä joten saunaa ja kaljaa, saunaa ja kaljaa. Maljoja nostellaan ja toistellaan kuinka hyvä meininki meillä täällä on. Järvi soi ja nuotio raikaa.

Illalla sählätään ruokaa ja palautetta. Italia pudottaa Ukrainan ja viiksimies tulee liki. Se siitä.

Aamiaisvuoro kiertueella vaatii sisua. Päivät ovat pitkiä, joskus myös yöt, majapaikat yleensä hiljaisella ja sikeäunisella seudulla. Jonkun pitää nousta ja laittaa kahvi tippumaan vaikka pää on täynnä pumpulia ja silmät siellä jossakin. Hitaasti käy kahvi. Hitaasti käynnistyy kone. Onneksi tänään esiinnytään majapaikan vieressä.

Punkaharjun Kesämaa saa osakseen lapsekasta huomiota. Miksei me päästä? Toisaalta, miksi Suomessa liitetään kaikki hauska aina kesään? Miksei ole Syysmaata, jossa laskettaisiin liukumäellä mädäntyviin lehtiin? Tai Jobin kirjaan perustuvaa teemapuistoa? Amerikassa varmaan on. Siellä on kaikki paremmin. Ihmiset harrastavat seksiä selvin päin eivätkä häpeä maataan. Toisaalta Suomen kesä on kauniimpi kuin koko Amerikan historia vaikka vähän lyhyempi onkin.

Tänään on muuten heinäkuu ja kiertueen ensimmäinen pilvetön päivä. Sen kunniaksi tempaistaan esitys. Hauskaa on. Bäkkärilläkin tyrskitään kuin helluntaiseuroissa. Esityksen jälkeen kiertueen ensimmäiset työpajat. Yhteensä neljä. On improbiisiä ja patsaita. Jotkut osallistuvat myös talon omaan työpajaan josta palaavat käsinuket kourissa. Tiedossa siis uusia ohjelmanumeroita muutenkin ylivoimaiseen kiertueohjelmistoon.

No. Hankasalmella nähdään jalkapalloa, humalaisen verinen kaatuminen, rivosuinen ambulanssia ajava pariskunta ja karaokebaari jossa go – go tanssijana toimii kuusikymppinen silkkipaitainen mies. Muuttakaa kuulkaa Hankasalmelle. Ei tule aika pitkäksi.

Päivän toinen Kullervo on Hankasalmen museoalueella. Lavastus löytyy talon puolesta ja tehosteitakin saadaan kun ukkonen jyrisee ja sade suhisee. Onneksi hankasalmelaisia ei ole tehty sokerista. Tragedia jyrää taas eikä tunteita pihistellä. Niistähän meille maksetaan. Kohta ollaan jo niin hyviä ettei kannata esiintyä kenellekään. Esityksen jälkeen virolainen teatterinjohtaja supisee kiitoksen ja jättää käyntikorttinsa. Epäilyt esityksistä Virossa lähtevät heti liikkeelle. Yöksi ajetaan yhä jatkuville hääjatkoille. Väki on vähennyt, mutta pidot vieläkin paremmat, pitopöytä notkuu ja palvelu pelaa. Näin on muuten aina siellä mihin menemme.

Sonkajärvi, Savon simpukka. Kunnan keskusta on itse asiassa suora tie jonka varrelle on siroteltu taloja. Aivan kuin tuhansissa muissakin kunnissa. Mielikuvituksetonta kuin Suomen lippu, mutta viehättävää omalla tavallaan. Päivän kattaus esitetään palvelutalon takapihalla. Ensi kertaa saamme taluttaa yleisöä katsomoon. Esitykseen seuraamiseen ei talutusta tarvitakaan, yleisö on satulassa eikä hevillä putoa. Myös muutamia lapsia on päässyt eturiviin. Heiltä kysellään vaikutelmia esityksen jälkeen ja saadaan mm. kuulla että ”oli humoristinen esitys”. Muutenkin lasten analyysit ovat viiltävän tarkkoja. Lapsille ei siis vittuilla.

Tänään on sirkuspäivä: parrakkaita naisia, tulirenkaiden läpi hyppiviä leijonia ja klovnien kakkuhuumoria. Eli autojen vuokrausta, paperisäätöä, lehdistötilaisuus, varustehankintaa, rahanvaihtoa, pakkaamista, ajoreittejä, yhteyshenkilöitä, faktatietoa ja hyvin fiktiivistä tietoa. Huominen rajanylitys on tunkeutunut ryhmäläisten sivulauseisiin ja käytännön toimissakin näkyy orastava terä. Venäjä lähestyy. Miten siihen voi olla valmis?

Säätötauolla käydään keikalla. Kalevalakylän näyttämö on syvä kuin synti ja katsomokin kurkottaa korkeuksiin. Jotenkin setti saadaan keskitettyä ja sitten vaan vedetään. Tilan koko vie tempon ja lämpö hoitaa loput. Yleisö on kuitenkin hyvillään, niin lapset kuin vanhemmatkin. Hum – pa – pa – biisi on kesän ehdoton hitti.

Vuokkiniemeen saavuttaessa olemme jo aivan poikki, mutta heti pitää rientää esiintymään. Absurdia sikäli että nyt ollaan todella jossakin. Maisema on kuin sadan vuoden takaa tai sotien ajalta vähintään. Kylässä on vain vanhoja, sinne tänne siroteltuja värikkäitä puutaloja joiden kunto vaihtelee. Pihoilla nähdään ukkoja ja akkoja kuin suoraan kansansaduista, miehiä notkuu raitilla sätkät suussa eikä mitään suoranaisesti tapahdu. Aika on pysähtynyt.

Illaksi pystytämme lavan iltamia eli ”tantsuja” varten. Seuraa tunti musiikkia yhdessä vuokkiniemeläisten kanssa. Kesäillan luomukaraoke svengaa ihan hyvin, näkee ettei paikkakunnalla useinkaan vieraita käy. Lopuksi mummotkin villiintyvät tanssimaan. Menevää musiikkia olisi ehkä saanut olla enemmänkin.

Vuokkiniemellä ei oikein tiedä kumpi kylki edellä pitäisi kulkea. Menneen ajan maailma hurmaa rauhallaan. Kaupungin huminan tilalla on hiljaisuus jossa jokainen yksittäinen elämänääni purjehtii vahvana ja arvokkaana. Kylä on kaunis ja salaperäisellä tavalla kiehtova. Se näyttää siltä kuin kätkisi sisäänsä tuhansia salaisuuksia. Ylpeä se on myös. Se on seissyt pystyssä ankarat talvet ja kestänyt sodat, neuvostovallan ja sen murenemista seuranneen syöksykierteen. Vuokkiniemi haisee ja maistuu elämälle.

Mutta kuvalla on kääntöpuolensa. Ojat ovat täynnä tyhjiä pulloja ja sieltä täältä pilkottaa hylätty, raunioituva rakennus. Ihmiset ovat iloisia, mutta ilon alta vaistoaa myös alistumista vääjäämättömän edessä. Vuokkiniemi autioituu. Nuoret muuttuvat pois kun elämisen edellytyksiä ei ole eivätkä vanhatkaan jaksa taistella oikeuksiensa puolesta. Alueesta ovat kiinnostuneet vain turistit, mutta heitä on vähän ja heistä koituu myös riesaa. Kameran kanssa kulkiessa liikkuukin varuillaan. En kai ole typerä töllistelijä halvan eksotiikan perässä?

Uhtuassa on kaupunkimaisuutensa takia jotakin tervetulleen tuttua. Ainakin ihmisillä on selvästi jokin tehtävä ja suunta johon kulkea. Katujen varsilla on kauppoja, huoltoasema, ravintola ja jopa hotelli. Ollaan siis maisemassa joka palvelee vierastaan, maisemassa jonka voi ostaa. Mitenpä nykyihminen tuntisi olonsa kotoisaksi ellei jotakin ostaessaan.

Toisaalta Uhtuassa on jotakin huvittavaa. Kaupungin kerros on ohut. Aivan keskustassa vanha äijä ulkoiluttaa kolmea pukkia narujen kanssa. Joka talon pihalla on kasa maitotonkkia joita käytetään veden hakemiseen kaivosta. Koirat juoksevat vapaina eikä kaupunki ole muutenkaan puhdas. Silti maalit ovat kirkkaita ja koristeet runsaita. Varsinkin nuorten pukeutumisessa näkyy länsimainen vaikutus ja radioissa soi tanssipop.

Illalla kruisaillaan kun on kerran autoja. Uhtualla pitäisi olla silmälaput ohimolla kuin hevosella, sillä joka metrillä on jotakin mielenkiintoista nähtävää. Rähjäisetkin talot on maalattu hienoilla väreillä ja romanttiseen mieleen vetoavia yksityiskohtia näkyy kaikkialla. Pienten yksityiskohtien ääressä ihminen voi rauhassa pienentyä ja olla oma itsensä. Suuruus, yksinkertaisuus ja järjestys vaativat ihmiseltäkin suuruutta, yksinkertaisuutta ja järjestystä. Sellaisen äärellä ihminen tuntee itsensä huonoksi ja yrittää olla jotakin muuta kuin on. Uhtualla on kaunista, mutta kaikkea liikkumista ja olemista varjostaa myös pieni pelko. Ollaan maassa jossa poliisiin ei aina voi luottaa ja missä varastaminen on yleistä. Kukaan ei puhu englantia ja venäläiset miehet ovat uhkaavan näköisiä. Koirat räksyttävät tauotta. Ei meillä Suomessa tällaista.

Sokeria. Lähtö vasta yhdeksän jälkeen ja matkakin on lyhyt. Tai olisi lyhyt ellemme eksyisi useasti. Tienviittoja ei ole ja tienvarret ovat umpimetsää, joten suunnistaminen on vaikeaa. Paikallisilla ei ole näitä ongelmia. Elämä on helppoa kun ei ole vaihtoehtoja. Metsän keskeltä, Jumala selän takaa löytyy aukio. Siinä on yhdeksän harmaata mökkiä. Ne eivät muodosta kokonaisuutta mutta ovat sen verran lähekkäin että niiden uskoo liittyvän toisiinsa. Samannäköisiä ne ovat myös, vanhaa harmaata hirttä. Haikolan kylä. Kestää hetken tajuta että joku tosiaan asuu täällä. Asukkaita ei tosin paljoa näy. Ilmeisesti kotipihalle pystytetty festari ei ole heidän juttunsa.

Haikolassa sijaitsee myös Karjalan tasavallan kansalliskirjailijan Ortjo Stepanovitsin eli Jouhkon Kalaskan Vasken Oleksein Pekan Miihkalin Ortjon hauta. Se on suuri, kulmistaan pyöreä kivi jota ympäröi värikäs teräsaita. Maan tavan mukaisesti haudalle on jätetty vainajalle kuuluneita esineitä mm. Ortjon ryyppylasi. Tyylikästä. Ortjon haudan takana on satoja vuosia vanhojen kuusten peittelemä hautausmaa eli kalmisto, varsinainen Herran kukkaro. Siellä on runonlaulajien hautoja. Kaunein niistä on ”elävä hautakivi”, kummun juureen istutettu koivu, joka on kurottanut taivaaseen nyt 68 vuotta. Vielä tyylikkäämpää. Mitähän sitä jättäisi omalle haudalleen? Läppärin ja mikroruokaa?

Illalla Haikolassa jammaillaan Wimmen johdolla kunnes tarjoilusta vastaavat emännät puuttuvat asiaan. Luikimme kymmenen kilometrin päähän Kepan kylään. Raitti on suora kuin Sonkajärvi eikä yhtään ihmistä näy. Vain kilpaa haukkuvat koirat viestittävät jonkinlaisesta elämästä. Kun majoitumme kaikki yhteen koululuokkaan, voimme taas todeta että olemme todella jossain.

Päivällä Kepa on yhtä autio kuin yöllä. Esitystä promotaan ajamalla kahdella autolla raittia päästä päähän, tuloksetta. Lopulta käy ilmi että esityspaikka on ilmoitettu väärin. Täkäläinen yhteyshenkilömme, suomen kielen opettaja kuten he kaikki, käy hakemassa sankan sakin ja näin saadaan käyntiin yksi kiertueen parhaista esityksistä. Välitön karjalaisyleisö polkee jalalla tahtia ja jaksaa iloita myös yksityiskohdista eikä vain varmoista naurunpaikoista. Hienoa.

Meillä ei ole pallojuustoja jaeltaviksi, mutta iltamat voimme pitää. Tapahtuma on repaleinen. Sää ei suosi, dokuremmi möyryää ja yleisössä istuu venäläisiä ja karjalaisia sekaisin. Parhaimmillaan tunnelma kuitenkin kohoaa kuin saippuakupla. Sateen takia siirrymme sisätiloihin jossa sähköt katkeavat tuon tuosta. Iltamien jälkeen samassa tilassa alkaa disko. Mistä hitosta kaikki tuo nuoriso ilmestyi? Yöllä usva nousee Kepaa ympäröiviltä soilta. Se on hidas ja varma kuin kuolema.

Taas meitä viedään kuin hullua tukasta. Tie on pitkä ja kuoppainen ja vauhti siihen nähden kova. Pakun ovi pettää ja sylkee tavaraa tielle, ihmiset istuvat toistensa suissa ja haisevat pahalle, kuuma on kuin helvetin lihasaunassa. Tämä on elämysmatka.

Onneksi sitä riittää. Vanhat naiset varsinkin ovat rempseitä tarinaniskijöitä joilta ei saa eikä tarvitse suunvuoroa. Tässäpä oppia jota ei kouluista saa. Elämästä voi selvitä hengissä.

Ilta – auringossa kylpevä kylä on kaunis kuin postikortti. Hirsitalot lepäävät joentörmällä, eläimet kulkevat vapaina, jossain kauempana lipuu yksinäinen vene. Tämä on paluu joihinkin kaukaisiin hyviin aikoihin, useamman aavan meren taakse. Paikallinen emäntä tosin ilmaisee saman vähän toisin. ”Talot kun talot”. Että paskaako tässä.

Jostakin syystä Vanha Jyskyjärvi on paremmassa kunnossa kuin Uusi, joka on kuin hunnilauman jäljiltä. Kaupassa shoppailu keskeytyy kun mies tulee sisään pistooli kädessä. Ainakin jono lyhenee. Myös vanhalla puolella on karu meininki. Paikallisten mukaan joku kuolee joka päivä. Sairaala on, mutta siellä ei ole lääkäriä, lääkkeitä saa vain jos tietää itse vaivansa. Rikollisuus ja alkoholismi rehottavat. Tulevaisuus? Se on täällä päin meneväisyys.

Kukaan ei tarvitse.
Mitään ei tarvitse.
Missään ei mihinkään
Minua meitä muita.
Johto on irti seinästä.
Seinä on pelkkä seinä.
Tuuli puhaltaa liput lentoon.

Viimeinen päivä Karjalaa. Rengasrikon kautta Kostamukseen joka on kuin vantaalainen lähiö. Shoppailua ja sitten Akonlahden praasniekkaan. Taas on keskellä ei mitään ryhmä ihmisiä syömässä, juomassa ja toisilleen esiintymässä. Runonlaulua ja tarinaa kuullaan, martat laulavat. Jotenkin sitä tuntee ylpeyttä ihmisistä jotka laulavat vaikkei ole ääntä.

Karjala on ei – kenenkään maa sekä henkisesti että fyysisesti. Elintasokuilu sen ja Suomen välillä on yksi maailman suurimmista. Mutta Suomen puolella ensimmäisessä kahvilassa on sähkökatko eikä majapaikkaan tule vettä. Kaikkea voi sattua missä tahansa. Lopulta ratkaisee se mitä ihmisen sisällä on.

Karjalan kokemuksen jälkeen olemme palanneet tuttuun ja turvalliseen. Taas elämme vesiklosettien ja synteettisen muovin pilalle sivistyneessä maailmanlopun maailmassa. Ajamme tutusti tupruttavalla diesel – bussilla Kuhmosta Kurtakkoon. Matka kestää kymmenen tuntia, osin siksi että pysähdymme neljästi. Karjalan opettamina huolehdimme bussista aivan eri tavalla. Ensin moottorista virtaa kuumaa ilmaa, sitten haisee palanut kumi. Kummallakin kerralla huolet ovat turhia.

Mutta joo. Kurtakossa on kahvila nettiyhteyksin ja kulttuuriviikko hienoine esiintyjineen. Mekin olemme hienoja. Don Quijote taipuu yli kahden viikon tauon jälkeen kummemmin kakistelematta. Yleisö tosin istuu hiirenhiljaa. Sellainen saa hiiret juoksemaan esiintyjän mahassa. Mikä nyt on vikana? Ilmeisesti ei mikään, taputuksista päätellen. Itse asiassa esitys saa hiljaisuudesta outoa rauhaa ja tarkkuutta. Pitäisikö joskus tehdä esitys jossa yleisön olisi pakko olla hiljaa? Esityksemme jälkeen pällistelemme muita esiintyjiä. Löytyy irkkubändiä, Angelin tyttöjä ja poroa suoraan vartaasta. Kylmäkin on kuin Pohjoisnavalla. Sekin on taidetta. Ihmiset hytisevät ja liikkuvat kuin tanssien.

Herätään. Jos ei herättäisi. Ei, kun herätään. Mutta mitä jos nukuttaisiin nyt puoli tuntia pidempään ja valvottaisiin sitten illalla vähän pidempään? Nyt on pakko herätä, kusipää.

Tänään saamme avata Kulttuuriviikkojen päätöspäivän. Petollinen renki marssitetaan ihan kunnialla läpi, mutta ei siitä mitään erityistä kerrottavaa jää. Ei millään pahalla Kurtakon yleisöä tai ketään muutakaan kohtaan, mutta kun esiintyy paljon, muuttuvat esitykset välillä yhdeksi repliikkien roolivaatteiden, laulujen ja aplodien massaksi josta silloin tällöin saattaa kuulua joku erityisen ylistävä sana tai muuta örinää. Teatteria sanotaan taiteeksi jossa kohdataan ihmisiä elävässä tilanteessa. Mutta mitenkä kohtaat kun ihmisiä on paljon ja ne vaihtuvat joka päivä? Ja onko se tilannekaan elävä kun se toistuu pääpiirteittäin samana joka kerta?

Onneksi on nämä kiertueet. Tänäänkin on toiset raamit kuin eilen. Kulttuuriviikkojen kummi Toni Edelman esiintyy ja HD – tapaamiseen saapuvat motoristit päristävät taustalla. Postmodernia, sano. Liian pitkään emme kuitenkaan pelipaikalla viivy kun pitää rientää säätämään eli treenaamaan musiikkia eli säätämään. Huokaus.

Jos majoitumme koululuokkaan, pitää heti leikkiä jotakin. Aamiaisen yhteydessä pidetään aamuhartaus, jos ruoka on myöhään pidetään kynttiläillallinen maljapuheineen. Monella matkaajalla on sivupersoonansa jota hän näyttelee sopivissa yhteyksissä. Raikku, Kebabmyyjä Ismael, Määrätietoinen suutelija, Tappajanukke... Hymy ei hyydy eikä pitkä ilo pääty. Välillä ryhmää joutuu kyllä vähän häpeämään. Aivan joka yhteys kun ei sovi itsensä viihdyttämisen näyttämöksi.

Toisten esitystä ei ole reilua verrata omaan kun lähtökohdat ovat aivan toiset. Onko vertaaminen koskaan reilua? Eikö tässä olla kaikki samassa veneessä, sodassa typerää maailmaan vastaan? Ja sitten taas toisaalta eletään kilpailuyhteiskunnassa jossa kaikkea verrataan kaikkeen ja saman alan asioita erityisesti. Teatteriesityksiä on jopa luonnollista vertailla kuten vertaillaan hedelmiä kaupassa. Se voi olla julmaa, mutta joskus julmuus on totta. Joku banaani vain on toista banaania keltaisempi.

Teatterin tekijästä teatterin kuluttajaksi hyppääminen taitaa olla vaikeaa kaikille alan ihmisille. Kaikki vertautuu omaan tekemiseen ja näyttää aina huonommalta. Jos esitys on omia tekeleitä parempi, ei koko vertailua ehdi edes ajatella. Vertailu pönkittää egoa ja vahvistaa taidekäsitystä. Se on toisaalta positiivista, mutta saattaa helposti kääntyä myös ilkeyden ja itsekkyyden puolelle. Taiteilijalla pitäisi olla malttia tehdä omaa työtään ja antaa yleisön huolehtia sen arvottamisesta. Ja silloin kun on itse yleisössä, pitäisi unohtaa taiteilija itsessään. Ei siis ihme että jotkut teatterin tekijät eivät käy teatterissa lainkaan. Hommaan kun on ruvettu että päästäisiin yleisöstä pois, yksilöksi. Illan tullen, yön pimeten jokainen vetäytyy koloonsa. Seinäjoella nähdään pitkästä aikaa oikea, pimeä yö.

Seinäjoella onneksi harvat poistuvat. Itse asiassa esitys on alun himmailun jälkeen oikein mainio. Kyllä meidän myllyssä vääntöä riittää. Iltapäivällä nautitaan harvinaista herkkua kaupungilla kävelyn ja shoppailun muodossa. Ei Seinäjoessa paikkana mitään erityistä ole vaikka se Etelä – Pohjanmaan keskus onkin. Toisaalta harvassa kaupungissa kirkontornin virkaa toimittaa 50 metriä korkea valkoinen risti. Suurta pitää olla ja komiaa. Torimyyjä sanoo sen suoraan: ”Me nyt ollaan vaan parempia kuin muut”.

Illansuussa tulee tietoon että huomenna olisi Vilppulassa Don Quijote. Kiroilua, riitaa, toraa. Taas yksi esitys ja vielä se raskain kaikista. Toisaalta, sama säätö ja sompaaminen se on joka esityksessä ennen kuin ne pystyyn saadaan. Itse esittäminen on silkkaa bonusta. Pienen keskustelun jälkeen on taas tyyntä ja ilmaa päästään rikkomaan musatreeneillä. Sääliksi käy naapureita.

Treenien jälkeen tutustutaan vielä Seinäjoen yöhön. Yön käpälä on liukas ja selän takana piilossa. Aamuyö tulee yksin ja yllätyksenä, täyteen pakattuna taksina jossa hölistään levottomia. Ja sitten pudotaan uneen, kovaan ja sekavaan kuin tavaratalo.

Nauru kuitenkin voittaa hiljaisuuden, varsinkin Don Quijotessa, jossa on paljon tekstiä ja aikaa pelätä jutun epäonnistumista. Mukavaa on myös oivaltamiseen perustuva nauru joka tulee esiin esiintyjillekin yllättävissä kohdissa.

Ilta on rauhallinen. Saunotaan ja fiilistellään, jutellaan mukavia. Lievä syksyn aavistuskin tuntuu jo pimeän saapuessa. Mutta vain aavistus tai ehkä se on muisto. Tämäkin kesä tulee katoamaan sinne mihin kesät katoavat. Sen kunniaksi poltetaan nuotiota aamukolmeen.

Tänään harjoitellaan aamupäivästä lähtien. Ihmeen kaupalla kaikki kappaleet saadaan soitettua läpi edes jotenkin tyydyttävästi. Hienoilla sovitusratkaisuilla ei päästä elvistelemään, mutta tansseissa lienee rytmi tärkein. Sitä painotetaan ja kokonaisvolyymia. Meitä on niin monta että voimme helposti jyrätä kriitikkojen vikinät. Treeneistä sännätään suoraan esitykseen Jukolan pihalle. Olemme täsmälleen auringon kasvojen alla joten hiki lentää kun kohottaa kulmakarvaa. Muutenkin esittäminen tuntuu tahmealta kuin hammastahnassa uiminen. Yleisö on kuitenkin mielissään. Petollinen renki on mitä parhainta sunnuntai – iltapäivän viihdettä.

Esitykseen jälkeen sännätään tansseihin Jukolan saliin. Ensin tanssitetaan lapsia ja sitten aikuisia. Jalka nousee itse kullakin ja viimeistään keskellä settiä tempaistut kaksi humppaa nostavat kannat kattoon. Yleisöä on melko vähän, mutta tälläkin saa jo hyvän tuntuman siitä miltä ”oikeista” tanssimuusikoista saattaa tuntua. On upeaa tuottaa musiikkia ja nähdä ihmisten tanssivan sen tahtiin. Meistä varmaan erityisen upeaa siksi että olemme tottuneet istuvien yleisöiden katseisiin.

Tanssia on kaksi settiä, yhteensä kaksi ja puoli tuntia. Ryhmää kehutaan. Vanhemmatkin ihmiset, joilla taatusti on kriittinen korva tanssimusiikin suhteen, ovat myytyjä. Mistä saatte kaiken tuon energian, meiltä kysytään. Samaa ihmettelemme itsekin kun torkumme bussissa matkalla majapaikkaan. Savusauna odottaa ja nuotio. Kovan päivän ilta kestää taas pitkään.

On maanantai, kiertueen viimeisen viikon ensimmäinen päivä. Mitenkähän asiantilaan tulisi suhtautua? Lähinnä istumme kuistilla hirnumassa maailman menolle tai pötkötämme pedissä. Tuntia ennen lähtöä puheet nopeutuvat äkkiä ja huono huumori alkaa pärskyä ympäriinsä. Ryhmäläiset taantuvat taas yliaktiivisiksi kiertuelapsiksi, jotka riehuvat ensin aikansa ja sammuvat sitten kuin kynttilät. Kiertue on kiva lelu.

Sitten palataan taas karkealle maantielle, kirjojen ja karkkien pariin. Matkalla nähdään ukonilma ja sitten erikoinen ilmiö kun pellot puskevat usvaa auringonpaisteessa. Liekö pitkään jatkunut helle tämän takana. Eurajoella meitä odottaa Los Absurdos eli majoitus Eurajoen kunnanviraston edustustiloissa. Sauna on valmiina ja jääkaapissa virvokkeita, virasto kiiltää kliinisesti. Epätodellista, mutta omalla tavallaan hyvin mukavaa. Ekoyhteisön ja byrokratian linnakkeen välinen ero saattaakin olla hyvin pieni. Yöksi Eurajoki peittyy sumuun. Se on syvää ja sakeaa kuin ryhmämme kauan kaivattu uni.

Mistä puheenollen. Kullervo on todella esitetty viimeksi Jyskyjärvellä, toisessa maassa ja ajassa. Hitto, oliko siinä samoja tyyppejäkään? Olemme muutoksille alttiissa elämänvaiheessa, jatkuvassa tunnemyrskyn silmässä. Esitys rullaa silti ihan kivasti. Jälkikäteen siitä tosin käytetään laatusanaa pyöreä. Kolmioon olisi kai pyrkimys. Tai pyramidiin. Spiraali olisi myös kiva. Kovaa kieputusta ja keskellä kova ydin. Jota kukaan ei koskaan osaisi selittää. Näihin kaavailuihin pääsemme vielä kun illalla palaveeraamme kahdesti tulevaisuudesta, ensin Eurajoella ja sitten Raumalla. Mihin mennään ensi kesänä, mitä esitetään, ketkä ovat mukana jne. Mikä on tämän ryhmän spiraali? Voiko kovan ytimen halkaista? Onko tässä mitään järkeä? Ainakin siitä olemme yhtä mieltä että ei. Siihen nähden palaverissa päädytään yllättävän järkeviin johtopäätöksiin. Niiden muuttuminen konkretiaksi nähdään sitten talvella.

Palavereiden jälkeen yllättävän moni tahtoo kylille. Osa uhmaa raumalaista pimeyttä pikkutunneille asti.

Esitystä kommentoidaan sanomalla mm. ”mukava nähdä nuoria ja terveitä ihmisiä”. Hmm. Riippuu mihin vertaa. Olemme nuoria mutta terveydestä voi olla montaa mieltä. Teatteri kuluttaa ja vammauttaa. Toisaalta, se on ekologisin taidemuoto, koska se tuhoaa ensisijaisesti ihmisiä.

Esityksen jälkeen pidetään työpaja esityksen teemoihin ja tapahtumiin liittyen. Piirretään ja lauletaan muun muassa. Tilannetta tarkkailevat vanhemmat ihmettelevät lastensa luomisvoimaa, mutta ei siinä meidän mielestämme mitään ihmeellistä ole. Lapsethan ovat taiteilijoita luonnostaan. Välillä melkein hirvittää mennä väliin sorkkimaan.

Rauman jälkeen hihnalta puskee Parainen. Olimme siellä viimeksi kaksi vuotta sitten ja nyt majoitumme ja esiinnymme samassa paikassa. Outoa kun kaikki on niin tuttua. Tuossa on keittiö jossa tehtiin silloin pitsaa ja tuossa huoneessa nukuimme... Muistikuvat ovat tarkkoja kuin olisimme olleet täällä eilen. Muistammeko oikeassa elämässämme kahden vuoden takaisia asioita? Tuskin.

Muistamme myös hyvin että kaksi vuotta sitten oli pieni yleisö ja niin on nytkin. Yhteensä neljä ihmistä joista kaksi tilaajan edustajia. Esiinnymme rinnat pörheinä. Jos teatterin arvoa pitää mitata yleisön määrällä, mitataan sitten sillä kuinka pienelle yleisölle pystyy vetämään täysillä. Esityksessä on hyvä toverillinen henki esiintyjien ja yleisön välillä, vaikka intensiteetti lerpsahtaakin vähän ennen puoltaväliä. Esityksen jälkeen kulttuuritoimi kukittaa. Uskomatonta.

Pystytämme itsellemme jälleen yhden kynttiläillallisen jonka jälkeen lähdetään Paraisten yöhön. Yhtenä syynä on halu visoida lisää ryhmän tulevaisuudesta. Alkoholi tunnetusti kirkastaa näköä ja saa mielikuvituksen laukkaamaan. Aamuyöllä visioidaan jo tanssilattian puolella. Kummasti kaikkoaa muu väki baarista.

Esitys on melko keskustassa, vanhan kirjastotalon takana. Edessä on kiertueen viimeinen Don Quijote, joten voidaan puhua lopun alusta. Olisimme haikeita jos olisi aikaa ja jos moinen toiminta muuten kiinnostaisi. Ei kiinnosta kun pitää esittää. Hyvin esitämmekin, ohjaajan mukaan kaikki nostavat tasoaan. Aivan huippuunsa se ei kuitenkaan nouse, ei näillä liksoilla. Rahasta on kiinni aivan kaikki. Sitä ajattelee lavalla joka sekunti. Jokaisen tunteen, ajatuksen ja liikkeen takana on raha. Raha on itseilmaisun bensiini. Ja tämähän ei ole mitään sarkasmia, eihän?

Esityksen jälkeen ruokaillaan Telakalla ja kaihotaan urbaania sykettä. Ei auta. Pitää ajaa Loimaalle. Loimaa toivottaa vieraansa tervetulleeksi kyltillä jossa lukee viihtymisvaara. Olemme siis vaaran vyöhykkeellä, riskirajalla. Tunnelma onkin hilpeä kuin hourulassa. Vasta majapaikassa rauhoitutaan hieman. Koti – ikävää on liikkeellä koska kovin moni majoittuu television ääreen.

Lavalle pääseminen ja sieltä poistuminen vaatii taas erikoistoimenpiteitä, samoin lavalle näkeminen ja lavan takana oleminen. Kuuluvuuskin on välillä sitä sun tätä kun satakuntalaiset jupisevat keskenään ja ihmettelevät samalla kun ryhmällä ei ole äänentoistolaitteita. Loimaa saadaan kuitenkin haltuun. Toivottomalta näyttävässä tilanteessa ei koskaan ole mitään hävittävää ja kun esittää henkensä edestä, on aina toivoa. Tietysti meillä on myös taitoa ja kokemusta. On tässä pahempaakin nähty.

Hyväntuulinen porukka tekee hyväntuuliset vierailut paikallisille kirpputoreille jonka jälkeen majapaikassa laitetaan ruokaa. Kiertueen loppua kohti olemme viehättyneet isoihin ruokajärjestelyihin: nytkin saamme kolmen ruokalajin päivällisen. Päivä vyöryy hitaasti illaksi ja taas palaveerataan tulevaisuudesta. Sanat höyryävät suista ja haihtuvat ilmaan tiivistyäkseen aineeksi tulevaisuudessa. Kuin tinanvalamista: tehdään möykkyjä ja päätetään mitä ne ovat.

Illaksi mutkitellaan vielä Sammattiin. Paikallisessa baarissa mm. soitetaan ilmapystybassoa ja annetaan paikallisille pysyvä muistikuva ryhmästä. Vasta kolmas valomerkki lopettaa tarjoilun ja juhlinnan. Sammatti Rock City!

Esitys on Paikkarin torpalla eli Elias Lönnrotin kotisijoilla. Paikka on museo ja halutaan sellaisena säilyttää elämän jokaisena tuntina, sen verran hankalaa on saada lupa haluamamme esityspaikan käyttöön. Lopulta saadaan avara lava ja tyylikäs järvimaisema taustalle. Aurinko vain jyrää suoraan lavalle joten se on kuin paistinpannu. Eihän se meille mitään, mutta toivottavasti yleisö ei käryä. Yleisöstä vähän syrjässä mutta kuitenkin katse – etäisyydellä istuu myös Elias Lönnröt suurikokoisena ja patsaaksi jähmettyneenä. Paineita siis on.

Esityspaikka ei onneksi ole kiivaimmassa myrskyn silmässä joten esitys saadaan pystyyn vaikka yleisö tahtookin kävellä sen yli ja läpi kun ei tiedä mistä on kyse.

Itse esitys lähtee vähän yskien käyntiin, mutta koska yleisö on sen puolella, nousee setti siivilleen. Teatterissa on aina kyse hypystä tyhjän päälle. Se on riski itsessään, normaalin elämän uhmaamista, olipa esitys millainen hyvänsä. Siksi jokaisessa hyvässä esitystapahtumassa on ripaus kauhua mukana. Mitä jos kukaan ei pidä tästä? Siitä seuraa rangaistus.

Nyt ei ketään ruoskita eikä polteta elävältä. Vaihdamme kalsarit festarikuosiin ja sukellamme mukaan kaaokseen. Juhlat ovat parhaimmillaan hallittua kaaosta, tanssiksi tiivistynyttä kosmosta. Avaruudessa vietetään useita tunteja painottamassa tilassa leijuen. Pikkutunneilla raahaudutaan kiertueen oudoimpaan yöpymiseen pimeässä käsipallohallissa. Se on täynnä makuupatjoja ja nukkuvia ihmisiä. Tunnelma on vähintäänkin aavemainen. Onneksi jonkun vauva pärähtää huutamaan jolloin sitä äkkiä jälleen muistaa että tämä on vain elämää eli pelkkää paskaa.

Esitys on oikein mukava kiertueen päätös. Katsomon viimeinen rivi tosin romahtaa jota seuraa kuumeinen jälleenrakennus jota taas lavalla olevat näyttelijät säestävät improvisoiduilla repliikeillä. Sitten jatketaan. Olemme nyt tarkempia ja rennompia kuin koskaan ennen. Enää ei tarvitse pelätä mitään. Esityksen jälkeen purkautuu monesta suusta helpottunut huokaus. Me selvisimme. Emme olleet vaarassa mutta silti selvisimme. Se on kiertue.

Kiertueet päätetään perinteisesti Karjalohjan nuorisoseuran talolla hyvän ruuan ja iltamien parissa. Ruoka on taas hyvää ja kekkerit riehakkaat. Surrealististen ja kubististen insidehumorististen ohjelmanumeroiden jälkeen tanssitaan kuin viimeistä päivää. Kuin? Tämä on viimeinen päivä, viimeinen yö Maapallolla tällä porukalla. On aika ampua järki maata kiertävälle radalle.

Kun lähiöitä tippuu vastaan kehä kolmosen sisällä, tulee jopa mieleen että kävimmekö edes missään. Bussia siivotessa paljastuu että kävimme. Kamaa on kuin pienessä pitäjässä, rinkat pullistelevat muistoista. Yhtä sun toista jäi tästäkin reissusta kotiin kannettavaksi. Vähitellen se purkautuu taas normaaliksi elämäksi, tasaiseksi ja tarkasti lokeroiduksi päivien ketjuksi. Niin on hyvä. Eläkää ihmiset elämäänne. Eläkää kun vielä voitte.

Terveisin TEATTERI PENSAS

Teatteri Pensas, teatteri@pensas.org, www.pensas.org